Miten päädyit/ajauduit polskien pariin?

Kysy rodusta, kerro kokemuksia, sana on vapaa julkiselle keskustelulle rodusta ja yksilöistä.

Miten päädyit/ajauduit polskien pariin?

ViestiKirjoittaja zaida » 12.10.2015 16:53

Lea heitti privakeskustelussa ilmoille ajatuksen siitä, että olisi kiva tietää miten kukakin on polskien pariin päätynyt. Joten tehdäänpä kysymyksestä julkinen? Miten sinä tutustuit rotuun? Miksi kotonasi asustaa nykyään yksi tai useampi polski??
Polskit Alfa, Ronksu, Haracz ja Terracotta sekä howachart Wäiski
zaida
Ylläpitäjä
 
Viestit: 231
Liittynyt: 05.01.2014 13:02

Re: Miten päädyit/ajauduit polskien pariin?

ViestiKirjoittaja zaida » 12.10.2015 17:24

Itselläni oli vinttikoirista aina ennen ajatus että ne ovat "arkoja, tutisevia laihimuksia" joita ei voi oikein kunnolla koiraksi luokitella. En siis todellakaan koskaan ajatellut omistaani joku päivä vinttikoiria.. :D Nyt en osaa enää kuvitella elämää ilman näitä puikkonokkia.

Keväällä 2005 ystävälleni tuli uusi koira, trikolori sekarotuinen jota ensin luulin dobermanin pennuksi ja johon ihastuin. Ja kuulin että siinä oli puolet howavartia ja puolet minulle täysin tuntematonta puolanvinttikoiraa. Silloin googlasin rodun ensimmäisen kerran ja totesin koirien olevan melko romuluisia versioita vinttikoirista. No ystäväni ei tuon kakaransa kanssa pärjännyt, joten Wäne muutti meille syyskuussa 2005.

Hoffi oli minulle entuudestaan tuttu rotu, joten silloin alkoi sitten parempi perehtyminen puolalaisiin ja lopulta uteliaisuus kasvoi niin suureksi, että suuntasimme messarin näyttelyyn katselemaan miltä ne polskit nyt sitten mahtoi oikeasti livenä näyttääkään. Missasimme varsinaisen polskikehän (olin katsonut väärän päivän kehän numeron ja ajan), mutta onneksi paikalla on Nina ja Mospan. Tuo jättiläinen lumosi suurella koollaan ja rauhallisuudellaan.

Ja onneksi Pia oli sitten saanut yhteystietomme Wänen edelliseltä omistajalta (vai toimikohan Nina välittäjänä, sitä en muista) ja otti yhteyttä ja pyysi vieraaksi polskipäivään niin hän saisi tutustua meihin ja me rotuun. Polskit todellakin vakuuttivat. Ja kun sitten Alfan pentue syntyi, tarkoitushan oli ihan vain käydä katsomassa, mutta niin siinä sitten vain kävi että meille varattiin pentueesta Aprilia. Kotimatkalla Pia sitten soittikin perään että Apriliaa pyydettiin toiseen kotiin, totesimme että kyllä meille ihan yhtä hyvin kelpaa poikakin, joten näin sitten päädyimme Alfaan. Jälkeenpäin kun olen katsellut kuvia joita Pia otti meidän vieralullamme pentulaatikossa, niin Alfahan se joka kuvassa nököttää jossain mun läheisyydessä ihan omistajan elkein, eli taisi poika silloin valita meidät.. :D
Polskit Alfa, Ronksu, Haracz ja Terracotta sekä howachart Wäiski
zaida
Ylläpitäjä
 
Viestit: 231
Liittynyt: 05.01.2014 13:02

Re: Miten päädyit/ajauduit polskien pariin?

ViestiKirjoittaja Lea » 12.10.2015 17:49

Tunnen, että minun täytyy jollain tavalla kommentoida tätä lähtöä ja teenkin sen mielelläni. Meillä oli puhetta siitä, miten tärkeä on ensivaikutelma, joka tullaan rodusta antamaan ennen kaikkea nykyään internetissä. Tähän vaikuttavat, niin ymmärän paitsi koirat myös ihmiset. Hieman hätäännyin huomatessani, miten etäällä olen nykypäivän vaatimuksista. Aivan luontaisesti siirryin ajatuksissani muistelemaan ensimmäistä omaa polakkiani 90-luvulla. Miten paljon koirani hankintaan vaikuttivat hyvin suunniteltu ennakkomarkkinointi, brändäys, myyjän miellyttävä esiintyminen (internetiä ei ollut).

En ollut eläessäni ennen kuullut puolanvinttikoirasta. Tapasin Cennan sattumalta, kun siskoni vei minut tapaamaan koiraa, joka tarvitsi kotia. Narttu oli 5-vuotias ja lähti kanssani mukanaan panta ja suka turkin harjaamista varten. Sain sen ilmaiseksi. Se eli melkein 12-vuotiaaksi ja kulki perässäni päivisin vapaana pelloilla. Koskaan en kuullut sen haukkuvan.

Mikään tässä asetelmassa ei vastannut nykypäivän vaatimuksia. Siinä vain oikea ihminen ja koira kohtasivat toisensa.
Lea
 
Viestit: 445
Liittynyt: 09.01.2014 20:38

Re: Miten päädyit/ajauduit polskien pariin?

ViestiKirjoittaja bassebastioni » 14.10.2015 01:08

Etsittiin aikoinaan eläkeikää lähestyvälle äitimuorilleni helppoa rotua seuraksi, ulkoilukaveriksi, hellittäväksi ja pusuteltavaksi. Huomasimme, että nuo kriteeritpä sopivat kaikkein parhaiten polakkiin. Sillä tavoin tuli muorille syksyllä 1994 puolanvinttikoira.


Kerron vähän tarkemmin:

Minun itseni ei missään nimessä pitänyt kiinnostua puolalaisesta. Pikkupennusta asti oli jossain syvällä mieleni syövereissä kyllä häilähdellyt kuva suurikokoisesta, lyhytkarvaisesta ja rustiikista vinttikoirasta, mutta olin kieltänyt itseäni edes ajattelemasta sellaista, koska "isoa koiraa ei voi hankkia kerrostaloon" ja koska "ison koiran kanssa on hankalaa, jos ei ole autoa" ja niin edelleen. Omia rotujani olivat näistä syistä 80-luvulla ja 90-luvun alussa italianvinttikoira ja whippet.

70-80-lukujen vaihteessa, jolloin perheessäni ei vielä ollut koiria, olin kerran nähnyt koiran, joka oli greyhoundin ja saksanpaimenkoiran sekoitus: puhtaan musta ja pystykorvainen. Kuin veistos. Korvia lukuun ottamatta muistutti pahuksen kovasti polakkia. Näky oli jäänyt vaivaamaan mieltä ja mielessä jo aikaisemmin häilähdellyt saavuttamattoman fiktiivisen unelmakoiran kuva sen myötä vielä vahvistui.

Myöhemmin jossain vaiheessa mietittiin whippetillemme kaveriksi jotain suurempaa vinttikoiraa, mutta koska pitkä ja intensiivinen empiminen salukin, borzoin ja greyhoundin välillä ei koskaan edennyt päätökseen asti, jatkettiin sitten vain whippetillä ja italianvinttikoiralla. Mutta minulle jäi itämään ajatus, että joskus myöhemmin haluaisin omistaa koiran, joka olisi kuin greyhound, mutta ei sillä kultivoituneella tavalla kaunis kuin silloiset näyttelylinjan greyhoundit, joita näin paljon. Juoksulinjan greyhoundit olivat jo lähempänä tuota tavoittamatonta unelmaani. Tutustuimmekin ratajuoksugreyhoundeihin myös lähemmin ja kyselimme niiden omistajilta kaikkea, mitä mieleen tuli. Ratalinjan greyhound tuntui siis olevan lähinnä sitä, mitä haimme, mutta saluki ja borzoi edelleen pyörivät mielessä nekin. Olimme ikään kuin vankina greyn, salukin ja borzoin välisessä triangelissa. Uskomatonta, ettemme silloin osanneet mitenkään edes aavistaa, että juuri sen saman triangelin sisällä jokin vielä näyttäytymätön odotti meitä kohdataksemme myöhemmin!

Opiskeluvuosinani muori ja minä muutimme eri asuntoihin, joten minä jatkoin elämääni kolmen koirani kanssa ja silloin tapahtui ensimmäisten puolanvinttikoirien invaasio Suomeen.

Koska minua aina kiinnostivat muutkin vinttikoirarodut ja olin utelias näkemään erityisesti uudempia ja vähemmän tunnettuja rotuja, halusin heti nähdä puolanvinttikoiran, kun kerran turistina näyttelyssä ollessani huomasin ostamastani luettelosta sellaisen nyt olevan paikalla - vieläpä ensimmäistä kertaa Suomessa. Muistan, kuinka tulin kehän reunalle ja näin edessäni nuoren puolanvinttikoiran. Voi jumalavita... Tuossa se nyt inkarnoitui edessäni: kaikki saavuttamaton ja tavoittamaton! En mennyt lähemmäksi enkä jäänyt siihen. Läksin pois.

Puoli vuotta pidin kokemukseni salassa. En kertonut siitä kenellekään, koska tämän ei olisi pitänyt tapahtua. Olimme jo miltei varaamassa salukia, kuuluimme jo Salukikerhoon ja salukin hankinta oli siinä vaiheessa jo niin selvä asia, että mitään järkeä ei olisi ollut ryhtyä odottamaan Suomessa syntyvää pentua rodusta, jota täällä oli vain yksi yksilö ja sekin uros.

Kunnes sitten lopulta, puolen vuoden vaitiolon jälkeen siis, oli minun pakko kertoa äitimuorille puolanvinttikoirasta. Siinä vaiheessa niitä oli Suomessa jo kolme. Ja se oli sitten menoa. Salukista ei enää puhuttu. Sen sijaan juostiin kaikkialla, missä vähänkin oli tilaisuus nähdä polakki livenä. Luettiin kaikki ne artikkelit, mitä rodusta oli saatavilla. Toinen nartuista asui samassa kaupungissa kuin muori ja minä, joten tapasimme koiraa ja omistajaa usein. Urospentu varattiin, mutta odotuksesta tuli pitkä. Odotellessamme koetimme kaivaa rodusta vielä lisää tietoa ja materiaalia.

Syksyllä 1994 muorille haettiin Magbeth's-pentueesta urospentu. Koira ylitti odotuksemme. Sitä vastoin italianvinttikoira - jonka piti olla minun rotuni - ei oman koiran sairastelun jälkeen enää vaikuttanutkaan jatkamisen arvoiselta. Joten kun sitten vuoden kuluttua polakkimme myymättä jäänyt pentuesisar ajautui tilanteeseen, jossa sille piti hyvin nopeasti löytää koti, minä vain jotenkin kasvoin erilleen tuosta rajoittavasta periaatteestani, jonka mukaan en viimeisinä opiskeluvuosinani missään nimessä ainakaan ottaisi riesakseni neljättä (nuorta ja suurikokoista) koiraa kolmen jo ennestään minulla olevan lisäksi. Kun luokkatoverit lähtivät kahden viikon opintomatkalle New Yorkiin, minä juoksentelin nuo päivät pitkin Päijät-Hämeen lumisia metsiä luonnonlapsena eläneen, vallattomasti käyttäytyvän ja lenkkeilijöitä jahtaavan elukan perässä saadakseni selville, mikä se on koiriaan.

Nuo kaksi ensimmäistä olivat jo alusta asti niin huikea kokemus, että käsitykseni koirasta sai paljon uusia ulottuvuuksia. Aukeni kokonaan uusi maailma. Oli itsestään selvää, että omistan loppuikäni tälle rodulle enkä enää koskaan halua olla päivääkään ilman polakkia.
bassebastioni
 
Viestit: 154
Liittynyt: 05.01.2014 15:35

Re: Miten päädyit/ajauduit polskien pariin?

ViestiKirjoittaja zaida » 14.10.2015 10:48

̈ :D :D :lol: oi mä niin näen tuon sisäisen ristiriidan ja puolen vuoden hiljaisuuden... Ja sen juoksentelun koiran perässä pitkin maita ja mantuja..
Polskit Alfa, Ronksu, Haracz ja Terracotta sekä howachart Wäiski
zaida
Ylläpitäjä
 
Viestit: 231
Liittynyt: 05.01.2014 13:02

Re: Miten päädyit/ajauduit polskien pariin?

ViestiKirjoittaja bassebastioni » 14.10.2015 11:27

zaida kirjoitti:̈ :D :D :lol: oi mä niin näen tuon sisäisen ristiriidan ja puolen vuoden hiljaisuuden... Ja sen juoksentelun koiran perässä pitkin maita ja mantuja..

Se puoli vuotta oli aika rankka. Olin ihan varma, että nyt jos alan puhumaan polakista, Muorin salukiprojekti lässähtää ja lopulta se ottaa kissan. Itse koin Muorin koiranhankinnan olevan minulle ikään kuin haarakonttoritoiminnan perustamista omalle koiraharrastukselle, kun oma koirakiintiöni oli jo täynnä ja omat koirat iäkkäitä eikä niillä enää mitään voinut harrastaa. Siksi Muorin projekti oli minulle niin kovin oleellinen.

Juoksenteluvaihe oli aika opettavainen. Kahlasin Hollolan metsässä polvia myöten lumihangessa ja katajia kasvavan kummun takana oli äänistä päätellen virkaintoinen Mimstöm pidättänyt pari lenkkeilijää. Koko talven opetin sille tapoja ja vaelsin kilometrikaupalla sen kanssa ympäriinsä luodakseni siihen kontaktin. Hyvä koira siitä lopulta tuli.
bassebastioni
 
Viestit: 154
Liittynyt: 05.01.2014 15:35


Paluu Vapaa sana

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron