Kirjoittaja bassebastioni » 14.10.2015 01:08
Etsittiin aikoinaan eläkeikää lähestyvälle äitimuorilleni helppoa rotua seuraksi, ulkoilukaveriksi, hellittäväksi ja pusuteltavaksi. Huomasimme, että nuo kriteeritpä sopivat kaikkein parhaiten polakkiin. Sillä tavoin tuli muorille syksyllä 1994 puolanvinttikoira.
Kerron vähän tarkemmin:
Minun itseni ei missään nimessä pitänyt kiinnostua puolalaisesta. Pikkupennusta asti oli jossain syvällä mieleni syövereissä kyllä häilähdellyt kuva suurikokoisesta, lyhytkarvaisesta ja rustiikista vinttikoirasta, mutta olin kieltänyt itseäni edes ajattelemasta sellaista, koska "isoa koiraa ei voi hankkia kerrostaloon" ja koska "ison koiran kanssa on hankalaa, jos ei ole autoa" ja niin edelleen. Omia rotujani olivat näistä syistä 80-luvulla ja 90-luvun alussa italianvinttikoira ja whippet.
70-80-lukujen vaihteessa, jolloin perheessäni ei vielä ollut koiria, olin kerran nähnyt koiran, joka oli greyhoundin ja saksanpaimenkoiran sekoitus: puhtaan musta ja pystykorvainen. Kuin veistos. Korvia lukuun ottamatta muistutti pahuksen kovasti polakkia. Näky oli jäänyt vaivaamaan mieltä ja mielessä jo aikaisemmin häilähdellyt saavuttamattoman fiktiivisen unelmakoiran kuva sen myötä vielä vahvistui.
Myöhemmin jossain vaiheessa mietittiin whippetillemme kaveriksi jotain suurempaa vinttikoiraa, mutta koska pitkä ja intensiivinen empiminen salukin, borzoin ja greyhoundin välillä ei koskaan edennyt päätökseen asti, jatkettiin sitten vain whippetillä ja italianvinttikoiralla. Mutta minulle jäi itämään ajatus, että joskus myöhemmin haluaisin omistaa koiran, joka olisi kuin greyhound, mutta ei sillä kultivoituneella tavalla kaunis kuin silloiset näyttelylinjan greyhoundit, joita näin paljon. Juoksulinjan greyhoundit olivat jo lähempänä tuota tavoittamatonta unelmaani. Tutustuimmekin ratajuoksugreyhoundeihin myös lähemmin ja kyselimme niiden omistajilta kaikkea, mitä mieleen tuli. Ratalinjan greyhound tuntui siis olevan lähinnä sitä, mitä haimme, mutta saluki ja borzoi edelleen pyörivät mielessä nekin. Olimme ikään kuin vankina greyn, salukin ja borzoin välisessä triangelissa. Uskomatonta, ettemme silloin osanneet mitenkään edes aavistaa, että juuri sen saman triangelin sisällä jokin vielä näyttäytymätön odotti meitä kohdataksemme myöhemmin!
Opiskeluvuosinani muori ja minä muutimme eri asuntoihin, joten minä jatkoin elämääni kolmen koirani kanssa ja silloin tapahtui ensimmäisten puolanvinttikoirien invaasio Suomeen.
Koska minua aina kiinnostivat muutkin vinttikoirarodut ja olin utelias näkemään erityisesti uudempia ja vähemmän tunnettuja rotuja, halusin heti nähdä puolanvinttikoiran, kun kerran turistina näyttelyssä ollessani huomasin ostamastani luettelosta sellaisen nyt olevan paikalla - vieläpä ensimmäistä kertaa Suomessa. Muistan, kuinka tulin kehän reunalle ja näin edessäni nuoren puolanvinttikoiran. Voi jumalavita... Tuossa se nyt inkarnoitui edessäni: kaikki saavuttamaton ja tavoittamaton! En mennyt lähemmäksi enkä jäänyt siihen. Läksin pois.
Puoli vuotta pidin kokemukseni salassa. En kertonut siitä kenellekään, koska tämän ei olisi pitänyt tapahtua. Olimme jo miltei varaamassa salukia, kuuluimme jo Salukikerhoon ja salukin hankinta oli siinä vaiheessa jo niin selvä asia, että mitään järkeä ei olisi ollut ryhtyä odottamaan Suomessa syntyvää pentua rodusta, jota täällä oli vain yksi yksilö ja sekin uros.
Kunnes sitten lopulta, puolen vuoden vaitiolon jälkeen siis, oli minun pakko kertoa äitimuorille puolanvinttikoirasta. Siinä vaiheessa niitä oli Suomessa jo kolme. Ja se oli sitten menoa. Salukista ei enää puhuttu. Sen sijaan juostiin kaikkialla, missä vähänkin oli tilaisuus nähdä polakki livenä. Luettiin kaikki ne artikkelit, mitä rodusta oli saatavilla. Toinen nartuista asui samassa kaupungissa kuin muori ja minä, joten tapasimme koiraa ja omistajaa usein. Urospentu varattiin, mutta odotuksesta tuli pitkä. Odotellessamme koetimme kaivaa rodusta vielä lisää tietoa ja materiaalia.
Syksyllä 1994 muorille haettiin Magbeth's-pentueesta urospentu. Koira ylitti odotuksemme. Sitä vastoin italianvinttikoira - jonka piti olla minun rotuni - ei oman koiran sairastelun jälkeen enää vaikuttanutkaan jatkamisen arvoiselta. Joten kun sitten vuoden kuluttua polakkimme myymättä jäänyt pentuesisar ajautui tilanteeseen, jossa sille piti hyvin nopeasti löytää koti, minä vain jotenkin kasvoin erilleen tuosta rajoittavasta periaatteestani, jonka mukaan en viimeisinä opiskeluvuosinani missään nimessä ainakaan ottaisi riesakseni neljättä (nuorta ja suurikokoista) koiraa kolmen jo ennestään minulla olevan lisäksi. Kun luokkatoverit lähtivät kahden viikon opintomatkalle New Yorkiin, minä juoksentelin nuo päivät pitkin Päijät-Hämeen lumisia metsiä luonnonlapsena eläneen, vallattomasti käyttäytyvän ja lenkkeilijöitä jahtaavan elukan perässä saadakseni selville, mikä se on koiriaan.
Nuo kaksi ensimmäistä olivat jo alusta asti niin huikea kokemus, että käsitykseni koirasta sai paljon uusia ulottuvuuksia. Aukeni kokonaan uusi maailma. Oli itsestään selvää, että omistan loppuikäni tälle rodulle enkä enää koskaan halua olla päivääkään ilman polakkia.