Malgorzata & Izabella Szmurlo: Puolanvinttikoiran lähihistor

Koiramaailman hyödyllisiä linkkejä ja artikkeleita

Malgorzata & Izabella Szmurlo: Puolanvinttikoiran lähihistor

ViestiKirjoittaja Lea » 02.12.2014 10:49

Muistan hyvin millaisen euforian vallassa suomentelin tätä kappaletta talvella 2000. Kirjasen olin hankkinut Puolasta. Nykyään siitä ei ole montakaan täysin ehjää sivua jäljellä. Jos jätetään huomiotta hienoinen romanttinen yleisväritys tässä on edessänne käypä esitys rodun luomishistoriasta kahden mukana olleen karvattajan näkemänä. Lukuisten henkilönnimien ja ennen kaikkea keskieurooppalaiseen tapaan runsaiden titteleiden älkää antako häiritä itseänne. Ne ovat kulttuurissa elintärkeitä, jotta ihmiset asettuvat ansaitsemilleen paikoille yhteiskunnallisessa elämässä!

Käännöksen tarkasti ja korjasi Maria Kuusniemi.



Małgorzata ja Izabella Szmurło:

PUOLANVINTTIKOIRAN LÄHIHISTORIA
(Ote teoksesta ”Chart Polski”, Warszawa 1993)


Toinen maailmansota ja vaikeat sodanjälkeiset vuodet tuhosivat tämän kauniin koirarodun täysin. Puolalaisen vinttikoiran kohtalot olivat tavattoman myrskyisiä ja monivaiheisia. Etelä-Puolan alueella hajallaan sijaitsevissa koiratarhoissa eläimet joutuivat yleensä salametsästäjille, jotka siis lainsuojattomina kävivät katkeraa kamppailua metsästäjiä, metsänhoitoviranomaisia ja miliisejä vastaan. Siihen aikaan hävitettiin järjestelmällisesti ja määrätietoisesti kaikki, mikä vaikutti ”herraskaiselta”: tuhottiin talot, rikottiin posliinit, poltettiin kirjastot. Ei säästetty edes eläimiä, jotka saivatkin maksaa korkeimman hinnan ”aatelisesta alkuperästään”.

Kenellekään ei tullut mieleen kohdella puolalaista vinttikoiraa niin kuin se olisi ansainnut, toisin sanoen säilyttää se muistona esi-isien metsästyskulttuurista ja siten pelastaa se perikadolta. Osa koirakannasta kaikesta huolimatta säilyi hengissä. Sellaisiin käyttöominaisuuksiin kuten nopeuteen ja taitavuuteen perustuva jalostus auttoi säilyttämään koiran puhdasrotuisena.
Niinpä puolanvinttikoira saakin kiittää nykyisestä olemassaolostaan sitä tosiasiaa, että Kielcen asukkaat opettelivat raskaina saksalaismiehityksen vuosina taitavan maanalaisen toiminnan, ja että salaa metsästävät talonpojat käyttivät hyödykseen vinttikoiran kokemusta sen ollessa isäntänsä tavoin ”maan alla”.

Yleisesti ei liene tunnettua, että kaunis koira olisi tänään tuskin muuta kuin taru, ellei varsovalainen kynologi dosentti Maciej Mroczkowski olisi aloittanut pelastustoimintaa. Kas näin hän kirjoitti lehdessä ”Przekrój” 30.heinäkuuta 1972 :

Puolalaiset vinttikoirat eivät ole kuolleet sukupuuttoon!
Vanhin puolalainen koirarotu, jota kasvatettiin jo 1500-luvulla on jäniksenmetsästykseen käytetty puolalainen chart. Nykyään hyväksytään yleisesti se käsitys, että se kuoli täysin sukupuuttoon 1900-luvun vaihteessa.
Sain täysin sensaatiomaisen tiedon sen ystäviltä, neuvostoliittolaisilta kynologeilta. Todennäköisesti tietty määrä tammikuun kapinan aikana Puolasta kuljetettuja koiria jäi Donin Rostovin alueelle. (Selvästi vakuuttavamman perustelun puolalaisen vinttikoiran olemassaololle Rostovin alueella antaa se tosiasia, että kautta historian huomattava osa Ukrainaa on kuulunut Puolaan. Sitä ei kuitenkaan saanut mainita 70-luvulla. Kirjoittajan huom.) Niinpä niitä tänään pidetään muutamissa kasakkakylissä ja käytetään jäniksen metsästykseen. Neuvostoliiton kynologit kutsuvat tätä rotua nimellä ”chartaja barzaja”, sillä puolan sanan ”chart” venäjänkielinen vastine on ”barzaja”. Siten englanninvinttikoiraa kutsutaan nimellä ”anglijskaja barzaja” afgaaninvinttikoiran taas ollessa ”afganskaja barzaja”. Venäjän kielessä siis on olemassa polonismi – puolalaisen ”chart”-sanan käyttö.
Puolalaiset vinttikoirat eroavat selkeästi muista tyypin muunnoksista; ne ovat lyhytkarvaisia ja vankempijalkaisia, turkki on yleensä mustaa ja valkoista eri suhteissa sekä täplikästä. Liitän oheen valokuvan, joka on otettu vuonna 1970 Rostovin alueella. Se esittää ”Sokolia”, tämän rodun tyypillistä edustajaa. Donin Rostovin alueella metsästäjät käyttävät nykyisin puolalaisia vinttikoiria jäniksen metsästykseen. Niiden kohtalo on kuitenkin uhattuna! Tulevana vuonna astuu voimaan laki, joka kieltää Neuvostoliitossa vinttikoirilla metsästyksen. Mikäli niin tapahtuu, nykyiset omistajat joutuvat luopumaan käyttökelvottomista eläimistään ja rotu ehkä kuolee täydellisesti sukupuuttoon.
Hyvä Herra! Mahdollisesti lukijoittenne keskuudessa on koiraystäviä, jotka haluaisivat omistaa puolalaisen vinttikoiran ja elvyttää tämän ikivanhan rotumme. Sen tuonti Puolaan on mahdollista. Eikä ole kallista: Rostovissa sellaisen voi hankkia 30-40 ruplalla. Kannattaa pelastaa koira ennen tuhoa!

Tänään voidaan rohkeasti sanoa, että hengissä säilymisen lisäksi puolanvinttikoirat on jopa kansainvälisesti hyväksytty neljäntenä puolalaisena rotuna.

Vaan silloin meitä odotti vielä hyvin pitkä tie.

Eräs niistä henkilöistä, jotka ilmoittautuivat dos. Mroczkowskin vetoomuksen perusteella oli varsovalainen Stanisław Czerniakowski. Hän suoritti uhkarohkean uroteon: matkusti sovhooseille, löysi ”käyvän valuutan” (sillä vain vodkaa vastaan saattoi siihen aikaan Neuvostoliitossa mitään toimittaa) vastikkeeksi yksityisen henkilöauton ja osti kaksi narttua TAJGAn ja STRIELKAn sekä uroksen ELBRUSin, jotka toi Puolaan. TAJGA astutettiin ELBRUSilla ja synnytti Puolassa ensimmäisen tunnetun puolanvinttikoirapentueen. Herra Czerniakowski tilasi myös Rostovista kauniin OREL-nimisen uroksen, jota ei kuitenkaan koskaan tuonut maahan. Puolanvinttikoirien vastustajien aikaansaaman kielteisen ilmapiirin vuoksi hän luopui kasvatussuunnitelmistaan.

Jotkut Puolan Kennelliiton hallituksen toimihenkilöt esittivät suorastaan hämmästyttävän ihmeellisiä ajatuksia puolanvinttikoirasta. Ehkäpä he eivät olleet vakuuttuneita tämän hankkeen niistä edellytyksistä, jotka olivat puhtaan kynologian ulkopuolella. Puhukoon kuitenkin lehdistön kirjoittelu tämän aiheen ympärillä itse puolestaan – jokainen kommentti on tässä tarpeeton.

Piotr Ambroziewicz, ”Pravo i zycie”, 23.2.1975

Koirilla vetovoimaa!
(…) Puolanvinttikoiran ongelma on jo paljon mutkikkaampi. Kenties se ansaitsisi jopa väliotsikon

CHART, PUOLAINEN ASIA
Keskusteltavana ei ole ollut lainkaan se vallitseva tosiasia, että ennen puolalaisia koirarotuja, muistuttivatpa ne sitten englantilais-, siperialais- tai afgaanisukulaisiaan kutsuttiin nimellä ”chart”. Tähän kuitenkin loppui näkemysten yhteneväisyys.

Kennelliiton hallituksen puheenjohtaja sanoi minulle:
”Viime vuosista lähtien joukko harrastajia tai pikemminkin maanikoita on pitänyt suurta melua sen hankkeen puolesta, että Puolaan palautettaisiin puolalainen vinttikoira. Hanke perustuisi tämän rotuisten koirien tuontiin Neuvostoliitosta. Tämä on täydellinen väärinkäsitys, ettäkö tuotaisiin puolalainen koira toisesta maasta! Tällä perusteellako herätetään rotu uudestaan henkiin? Näillä koirilla ei pääsääntöisesti ole sukutauluja. Puolassahan meillä on kotimaiset rotumme owczarek podhalanski, owczarek nizinny ja myös ajokoira, ja pidämme erityistä huolta juuri näiden omien rotujemme koirista pyrkien tavalla tai toisella auttamaan niiden kasvattajia.”

Dosentti Mroczkowski, Kennelliiton Varsovan osaston henkilökunnan jäsen puhui näin:
” Neuvostoliitossa, pääasiassa Rostovin alueella puolalaisia vinttikoiria pitävät etupäässä maalaiset jänisjahtia varten. Heidän koiriensa olemassaolo on kuitenkin uhattuna uuden metsästyslain vuoksi, joka kieltää vinttikoirilla metsästyksen. Heidän koirakantansa on pienentynyt – kuten näyttää – korkeintaan 150 yksilöön. Se on hyvin vähän. Tämä rotu täytyy siis elvyttää meillä. Vetoomukseeni vuonna 1972 ”Przekrój”-lehdessä vastasi yli 50 halukasta, jotka olivat valmiita kasvattamaan vinttikoiria; kaksi ensimmäistä narttua saapui Puolaan, mutta … kohtasivat Kennelliiton hallituksen taholta ankaraa vastustusta.”

Sekä puolanvinttikoiran harrastajien että vastustajien avuksi tuli filologia.

Dosentti Mroczkowski:
””Borzaja” tarkoittaa vinttikoiraa. ”Chort” on peräisin puolan sanasta ”chart”. Siten venäläiset nimittävät tätä koiraa muista vinttikoiratyypeistä poiketen. Muussa tapauksessa nimi olisi ollut järjetön: jotain sen kaltaista kuin vinttikoira-vinttikoira.”

Kennelliiton hallituksen puheenjohtaja:
”Venäläiset kutsuvat tätä koiraa nimellä ”chortaja borzaja”. ”Borzoj” on vinttikoira venäjäksi. ”Chort” on vinttikoira ukrainaksi. Siellä taas tätä koiraa on eniten. Mikäli koiraa siis tuodaan maahan pitääkö se ristiä uudelleen ”chart polskiksi” ja riemuita rodun elvyttämisestä? Mitä tästä asiasta sanovat Neuvostoliiton koira-asiantuntijat?”

Mitä siis sanoivat? G. Zotova, venäläisten rotujen erikoistuntija ja tuomari: ”Mielelläni näen, että Puolan Kennelliitto ponnistelee kotimaisen vinttikoirarodun elvyttämiseksi. Menestyksen toivotukset kiitettävästä teosta, puolanvinttikoiran rekonstruoimisesta.”
Toinen tunnettu moskovalainen kynologi V. Gusev totesi, että nykyinen “chortaja borzaja” ei eroa aikaisemmasta puolalaisesta vinttikoirasta, ja että tämä rotu on saanut alkunsa Puolassa.”
M.G. Psalmov kirjoittaa uusimmassa kirjassaan ”Kniga sobakovoda” (Moskova 1990): ”Nimensä chortaja sai puolan sanasta ”chart”, mikä on sama kuin vinttikoira (borzoj). Tämä rotu on luotu Puolassa, mistä se on levinnyt Venäjälle.”

Huhtikuun 2. päivänä 1974 Kennelliiton hallitus lähetti ”kuviteltua puolanvinttikoiraa” koskevan kiertokirjeen, missä se ilmoitti, että hallituksen täysistunto oli päättänyt ”olla tavoittelematta edellä mainittujen vinttikoirien maahantuontia ja olla ryhtymättä ponnisteluihin mitä tulee edellä mainitun rodun luomiseksi samoin kuin kasvattamiseen yllyttämiseksi, koska on yhteiskunnallisessa mielessä perusteetonta ja kyseenalaista omistautua rodulle, joka on Neuvostoliitossa tunnustettu venäläiseksi muunnokseksi ja hajottaa ponnistelut puolalaisten rotujen kehittämiseksi ja edistämiseksi. Kirjeestä luemme myös, että Neuvostoliiton Kennelliiton edustajat tiedottivat meille, että …””chortaja borzaja” on vanha venäläinen koirarotu, mutta väärät tiedot sen levinneisyydestä olivat peräisin entiseltä koiran omistajalta, joka esittäytyy tuomarina.

Jokin tässä ei täsmää - mutta mikä?

Puolanvinttikoiran kannattajat selittävät asian seuraavasti.
Yksinkertaistaen asia oli niin, että tuohon aikaan Puolassa liikkui venäläinen, joka välttämättä halusi ostaa dogeja. Eräs Kennelliiton toimihenkilöistä ehdotti vaihtoa: dogi puolanvinttikoiraa vastaan. Venäläinen suostui, mutta palattuaan soitti hallituksen numeroon tiedottaakseen, ettei tavannut Moskovassa tai lähistöllä puolalaisia vinttikoiria lukuun ottamatta paria kehnoa yksilöä, jotka kuuluivat elokuvastudiolle. Puhelun otti vastaan joku virkailijoista, kuulemma itse puheenjohtaja. Tuloksena Moskovaan kiidätettiin hallituksen kysely, kuka mahtoi olla miehiään se ihminen, joka oli soittanut puolanvinttikoira-asiassa. Kyselyyn saatiin tuota pikaa vastaus, joka sisälsi tiedon, ettei Moskovassa ole mainitunnimistä kynologia. Vastaus koski siis jotain muuta, mutta hallituksen virkailijat muokkasivat sitä sopivasti ja käyttivät ajamaan omaa asiaansa. (em. kiertokirje)

Jo epistolaarisen muodon saaneen taistelun kuluessa otettiin käyttöön uusia keinoja. Opolen näyttelyyn oli kunniavieraaksi kutsuttu erään hiljan rajan takaa tuodun puolanvinttikoiranartun omistaja. Näyttelyn alussa Kennelliiton puheenjohtaja uhkasi, että elleivät koira ja sitä esittelevä kyltti katoa, näyttelyä ei avata.
Kannattaisiko ylipäätään nähdä niin paljon vaivaa puolanvinttikoiran tähden? Dosentti Mroczkowski
vastaa: ”Samansisältöisen kysymyksen minulle esitti äskettäin ruotsalainen tuttava. - "Miksi ihmeessä
jälleenrakennatte Varsovan kuninkaanlinnaa jollei teillä ole aikomusta palauttaa kuningaskuntaa?” Vastasin hänelle lyhyesti ja samalla tavoin kuin nyt. “Tarkoitus on pelastaa kansamme vuosisatainen
rikkaus ennen sen tuhoutumista. Puolanvinttikoiria voi kasvattaa vaikkapa vain niiden kauneuden perinteen tähden.”

Anna Zukowska, Elävän tavaran kauppaa, ”Kultura”, 18.2.1979.

(…) Kennelliitto ei yksinkertaisesti halua puolalaista vinttikoiraa. Neuvostoliiton alueella säilyivät rippeet niistä koirista, jotka Kossakin maalauksissa edustavat puolalaista vinttikoiraa. Unelmat rodun elvyttämisestä puolalaisesta materiaalista sammuivat 50-luvulla vinttikoirien pitokieltoon, jonka jälkeen ammuttiin viimeisetkin jäljellä olevat yksilöt ja kaikki, mitkä vähänkin muistuttivat vinttikoiraa.

Muutamia vuosia sitten pari neuvostoliittolaista kynologia, vinttikoiratuomaria ja asiantuntijaa ehdotti meille rodun elvyttämistä. Puolaan tuotiin uros ja kaksi narttua, joista jokainen vastasi sataprosenttisesti mielikuvaa puolanvinttikoirasta, ikään kuin ne olisi leikattu Kossakin tai Wierusz-Kowalskin maalauksista. Ensimmäinen suunniteltu koirien esiintyminen oli Opolen kansainvälisessä koiranäyttelyssä. Oli ilmoitustaulu, jossa kerrottiin aikomuksesta uudistaa rotu, oli esittelykoju ja oli narttu. Ja oli hallituksen puheenjohtaja, joka avasi näyttelyn. Puheenjohtaja ei hyväksynyt vinttikoiraa ja julisti: ”Koira tai minä”. Koira ja taulu katosivat. Mutta heti avajaisten jälkeen ne palasivat takaisin ja aiheuttivat näin myöhemmin mahtavan metelin Kennelliiton Opolen osastossa.

Liitossa alkoi taistelu. Puolalaisia vinttikoiria ei virallisesti ollut olemassa. Itse asiassa niiden kolmas sukupolvi oli kuitenkin jo kasvamassa ja niitä oli yhä vain enemmän. Marraskuussa niitä esiteltiin jopa – puolivirallisesti tosin – Poznańin kansainvälisessä näyttelyssä. Siellä niitä oli jo kuusi. Edelleenkään puolalaista vinttikoiraa ei ole olemassa, mutta ilmaantuuhan koiramaailmassa jatkuvasti uutuuksia. (…)
Puolanvinttikoiran mahdollisuudet eivät sittenkään ehkä ole niinkään huonot, on vain odotettava liiton uutta toimikautta.

Polemiikkia – Elävän tavaran kauppaa, ”Kultura”, 6.5.1979:

Kennelliitto ei yksinkertaisesti halua puolalaista vinttikoiraa. Neuvostoliiton asiantuntijat eivät ole suositelleet meille tämän rodun uudistamista. Muutamat kellokkaat saivat melko paljon kohua aikaan ns. puolanvinttikoira-asiassa. Neuvostoliitosta tuotiin ”borzaja chortaja”-rodun edustajia, lyhytkarvaisia venäläisiä vinttikoiria. Materiaali oli epäyhtenäistä, ja koirat olivat vailla sukutauluja. Sanomalehdistö harhautettiin levittämään uutista, että ”puolanvinttikoirat ovat nyt jo Puolassa”. Kennelliiton viranomaisia yritettiin voimakkaasti painostaa rekisteröimään ”puolanvinttikoirana” koirat, joilla oli todistus siitä, että ne olivat ”chortaja borzaja”. Tällaista koiraa painostettiin esitettäväksi puolanvinttikoirana Opolen näyttelyssä. Luonnollisesti tällaista ei sallittu. Eräs aktivisteista kirjoitti tästä asiasta artikkelin keskustelupalstalle ”Pies”-aikakauslehteen syyllistyen kuvatekstin väärentämiseen. Hän allekirjoitti vanhan vinttikoiraa esittävän kuvan (joka siis alun perin oli allekirjoitettu ”Chart”) sanalla ”Chart polski”. Tiedeneuvosto vaikutti Kennelliiton hallituksen rinnalla ja esitti asiasta virallisen kyselyn Neuvostoliiton kennelviranomaisille. Vastaus kuului näin: Chortaja Borzaja on vanha venäläinen koirarotu. Mikäli olemme kiinnostuneita, eräs Neuvostoliiton ulkomaankaupan keskusliike voisi välittää meille hyväsukuisia koiria sukutauluineen. Myytti kuvitellusta puolanvinttikoirasta haihtui.

Koko asiaa koskevaa kirjeenvaihtoa säilytetään Kennelliiton hallituksen toimistossa (…)
Puolan Kennelliiton hallituksen puheenjohtaja
Edwin Rozlubirski


Tällainen hallituksen asenne ja samansuuntaiset viestit läntisille kynologeille aiheuttivat sen, että silloisista julkaisuista puuttuvat tyystin kaikki puolalaista vinttikoiraa koskevat maininnat. Tai sitten mainittiin, että rotu on sukupuuttoon kuollut (kennelliiton hallituksen mukaan). Näin sattui esimerkiksi Rüdiger Daubin ”Windhunde der Welt”-kirjan tapauksessa. Kirja ilmestyi vuonna 1979.

Kuvaannollisesti sanoen taistelu vyöryi vuorilla. Laaksossa jatkuivat rodun pelastaminen sekä vaikea ja vaativa kasvatustyö.

Koska niiden puolanvinttikoirien rekisteröinnistä voitiin vain haaveilla, jotka vaivaa nähden oli tuotu itärajan takaa, aloitettiin dosentti Hanna Lipińskan avulla olemassa olevien vinttikoirien työläs etsintä Etelä-Puolan ja etenkin Kielcen alueella. 70-luvulla lehdistössä oli jokseenkin usein mainintoja Kielcen, Radomin ja Tarnobrzegin asukkaiden ”vinttikoiravitsauksesta” sekä heidän armottomasta sodankäynnistään vinttikoiria sekä niiden kaltaisia sekarotuisia koiria vastaan. ”Łowca Polski”-lehdessä ja maatalouslehdistössä julkaistiin artikkeleita. Ja todellakin, sotaa käytiin häikäilemättä, eikä aina laillisesti. Organisoinnin hoitivat metsästäjät, miliisi ja – voi kauhistus! - usein myös eläinlääkärit osallistuivat Kielcen ympäristön muodolliseen rauhoittamiseen. Operaatio perustui kaikkien niiden koirien lahtaamiseen, jotka hoikkine jalkoineen tai tyypillisine korvien asentoineen vähänkään muistuttivat vinttikoiraa. Ei ollut merkitystä sillä oliko koira aitauksessa, ketjussa vai suljettuna vajassa. Tuomio mikä tuomio!

Meitä järkytti tuolloin ”Chłopska Droga”-lehdessä julkaistu pikkutytön kirje. Kirjeessä tyttö kertoi, kuinka hänen rakas koiransa oli hänen läsnä ollessaan ammuttu kuoliaaksi vain sen tähden, että se onnettomuudekseen muistutti sekarotuista vinttikoiraa.

Useita samankaltaisia tarinoita meille kertoivat Włoszczowan, Kielcen ympäristön, Wol Wisniowyn asukkaat. Ei mikään ihme, että vinttikoiria suojeltiin kuin silmäterää. Ihmiset pitivät niitä ullakoilla, kellareissa ja päästivät vapaaksi ulkosalle vain öisin. Metsänhoitoviranomaisten ja metsästäjien harjoittaman vinttikoirajahdin takia koiria siirreltiin paikasta toiseen, joten arvokas koira ei missään kauaa oleillut. Meille kerrottiin tarinoita koirista, jotka kulkivat Sandomierzista Tarnobrzegiin, Włoszczowaan ja Radomiin.
Vinttikoiran naamioimiseksi oli myös erilaisia keinoja. Eräs henkiin jääneistä, jalostukseen täysin sattumalta tullut uros – LARGO – löydettiin yöllä maantieltä Radomin alueella. Se oli valkea hiekanvärisin läiskin; pimeässä se siis olisi erottunut hyvin. Uusi omistaja ”sävytti” sen karvanpäät tummemmaksi punaruskealla maalilla.

Eniten tuolloin tavattiin kuitenkin sekarotuisia koiria sekä sellaisia, joissa vinttikoiran veren saattoi pikemminkin vain aavistaa. Tällainen koira ehkä vilahti jossain aitovierellä, eikä sitä kovinkaan hyvin vartioitu.

Erityisvarokeinot koskivat yksittäisiä puhdasrotuisia vinttikoiria. Meidän onnistui päästä sellaisen henkilön luo, joka näytti meille äärimmäisen huolellisesti varjellun kansion. Kansio sisälsi kuvia heillä kerran olleista tai nykyään olevista koirista, jotka periytyivät suoraan alenevassa polvessa niistä vinttikoirista, jotka hankittiin – kuten mainittiin – vähemmän laillisin keinoin heti sodan alussa Niemojewskien koiratarhasta. Niiden Kielcen alueen asukkaiden joukossa, jotka intohimoisesti harrastivat perinteistä vinttikoiralla metsästystä oli niin kokeneita vinttikoirantuntijoita, että moni kynologi olisi kadehtinut. Tietenkään näiden ihmisten luottamuksen voittaminen ei ollut yksinkertaista. Vaarannettiinhan siinä jo huolella varjellun eläimen henki puhumattakaan melkoisista sakoista.

Kuljimme seuraavina vuosina pitkin ja poikin Kielcen ympäristössä, ja sitoutumisessamme vinttikoira-asiaan meitä avusti urhoollisesti eläinlääkäri Andrzej Sperl. Hänen apunsa osoittautui monesti keskusteluissa välttämättömäksi. Puolalainen talonpoikahan ei miesten asioista (ja sellaisia vinttikoirat epäilemättä olivat) naisihmisten kanssa puhunut.

Opimme tuntemaan mielenkiintoisia ihmisiä, löysimme eloon jääneitä koiria… Emme myöskään milloinkaan unohda kertomuksia mielettömästä, hyvin usein suorastaan raakalaismaisesta koirien murhaamisesta. (Minulle kerrottiin jopa tapauksesta, jossa miliisi ampui Kielcessä kadulla kaksi vinttikoiraa, joita omistaja talutti hihnassa.) Ja uskokaa meitä: olemme kasvaneet perheessä, missä kaikki miehet ovat metsästäjiä, joten arvostamme salametsästyksen vastaista taistelua. Mutta tässä on sentään kyseessä lähes täysin sukupuuttoon hävitetty kansallinen koirarotumme, joka niin syvästi liittyy puolalaiseen perinteeseen!

Muutaman vuoden kuluttua Kennelliiton hallituksen toimipaikassa oli loppukeskustelu, jossa asia otettiin uudelleen pohdittavaksi ja päätettiin aikaansaada mahdollisesti puolanvinttikoirien rekisteri. Riemuitsimme täysin rinnoin, että vielä ei ole kaikkea menetetty, vielä tulevat vinttikoirat pelastumaan. Silloin hymymme sai hyytymään silloisen jalostustoimikunnan puheenjohtajan halveksivaan sävyyn esittämä huomautus, jonka aiheena oli meidän ”kielceläinen sensaatiomme”: ”...ei siellä nykyään enää niitä koiria oikeastaan ole. Mutta vielä sodan jälkeen saattoi tavata niin kauniita koiria, että ihan sääli oli ampua...”

Ehkä tässä on tarpeetonta kerrata kaikkia havaintoja.

Etsiessämme koetimme myös päästä tapaamaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka muistivat puolalaisen vinttikoiran. Sattui myös muutamia huvittavia tapauksia. Nähdessään DARIAmme ja GRACIAmme herra Sergiusz Niemojewski tuumi hetken ja virkkoi: ”Kauniita nämä teidän koiranne, mutta mahdottoman suuria tammoja!" Nämä samaiset nartut kirvoittivat puolestaan aivan päinvastaisen lausunnon herra Stanisław Murzy-Czopowskilta, joka oli metsästänyt puolalaisilla vinttikoirilla synnyinmaatilallaan Podolissa. Sodanaikaisesta tulipalosta pelastetuista muistoista on hänellä jäänyt jäljelle vain rakas haukka ja vanha kasakka. ”Sieviä narttuja, vahinko vain, että ovat niin pieniä.” Hän esitteli meille kuvan isästään hevosen ja rakastamansa puolanvinttikoiran kera. Kellertävän uroksen korkeuden täytyi olla yli 80 cm, kun arvioimme sitä ihmiseen ja hevoseen verrattuna.
Selitys on yksinkertainen: jäniksen metsästyksessä Kielcen alueen vaikeassa vuoristomaastossa pienemmät ja ketterämmät koirat osoittautuivat paremmiksi. Sitä vastoin avarilla Podolin aroilla oli tarpeen kookas ja kestävämpi koira. Täällä molemmat herrat palauttivat muistiinsa sellaiset koirat, joiden kanssa olivat useimmiten olleet tekemisissä.

Sitä paitsi tähän päivään asti puolanvinttikoirien ulkonäössä korkeuserot ovat olleet melko huomattavat.

Satuimme myös kuulemaan useita kiinnostavia kaskuja todisteena siitä, kuinka hyvin puolalainen vinttikoira oli juurtunut puolalaiseen aateliskulttuuriin.
Jonakin aamuna eräs keskustelukumppaneistamme oli palannut metsältä lempikoiransa kanssa. Siitä huolimatta, että lattiat olivat vasta vahatut hän johdatti koiran huoneeseen ja molemmat asettuivat takan ääreen. Koira lepäsi, isäntä valmisteli asetta tulevaa lintujahtia varten. Idyllin katkaisi talon rouva vaatien välittömästi heittämään korviaan myöten kuraisen koiran ulos. ”Hyvä, että äiti oli nopea ja tammiovi [/i[i]]paksu”, muisteli keskustelukumppanimme, ”niin minua silloin suututti, että liikoja harkitsematta ammuin hänen peräänsä haulin – onneksi se pysähtyi tukevaan oveen, joka ennätti sulkeutua.”

Herra Eustachy Dzieduszycki muisteli nauraen unikeko-enon herätystä metsästykseen. Aamun valjetessa kaikki odottivat häntä jahtivalmisteluihin. Eno, pahaa aavistamatta, parhaassa tapauksessa kuorsasi. ”Ja silloin me pikkupojat (tänään herrat Eustachy ja Jan) pistäydyimme nerokkaasta päähänpistosta laskemaan enon huoneeseen kissan ja sen perään kaksi vinttikoiraa, ja suljimme oven. Ei ole tietoa, missä ajassa eno oli käytävässä! Mutta se tiedettiin, että huonekaluista ja verhoista ei paljoa jäljelle jäänyt …”

Mutta palatkaamme takaisin nykyhetkeen, missä puolanvinttikoirat elivät ”laittomasti”.
Oli vaikeaa löytää pennuillemme omistajiksi ihmisiä, jotka eivät vain olisi vastanneet niiden ylläpidosta, vaan joilla olisi myös ollut halu uskoa meidän unelmaamme puolalaisesta vinttikoirasta ja paneutua pennun kasvatukseen. Esimerkiksi Torunissa hiivimme toisen pentueemme kanssa koiranäyttelyalueelle aidan yli – mukanamme oli kaksi narttua ja kaksitoista pentua. Tämä sen vuoksi, että hallituksen kiertokirje selvästi määräsi, että puolanvinttikoira on rakki. Siispä portti ei meille auennut.

Sellaisia olivat ajat. Oli kuitenkin ihmisiä, jotka kaikki yhdessä uhallakin auttoivat meitä ja jakoivat neuvoja meidän vielä siihen aikaan ei niin ammattimaiselle puuhallemme.

Ennen kuin Kennelliitto päätti armollisesti kääntää katseensa puolanvinttikoiran puoleen astuivat koirien jälkeen esiin kynologit ja tuomarit, jotka tekivät mahdolliseksi ”koiramaailman hylkiölle” osallistua näyttelyihin sellaisissa kehissä, joissa arvosteltiin myös muita rotuja. Jalostuskatselmusta johtivat, sekä meille neuvoja ja apua antoivat Joanna Górnicka, Jerzy Kaliński, Maciej Lipiec, Hanna Lipińska, Zdzisław Lubowidzki, Stanisław Siudziński, Lubomir Smyczyński, Teresa Sokolnicka. Herra Kazimierz Ściesińskille puolanvinttikoirat ovat kiitollisuuden velassa rodun esittelemisestä seuraavilla eläinten kasvattaja- ja harrastuspäivillä. Kaiken aikaa koirien ollessa näkymättömissä hanketta suojeli dosentti Mroczkowski. Ensimmäiset puolanvinttikoirien kallon mittaukset, jotka suoritettiin rotumääritelmän alkuperäisen version muokkausta varten toimeenpantiin yhteistyössä herra Xavier Przeździeckin kanssa hänen ehdotuksestaan. Hän toivoi voivansa jakaa meidän kanssamme kokemuksensa sloughien ja azawakhien parissa tekemästään työstä.

Dosentti Hanna Lipińska Poznanin Maatalousakatemiasta, kynologi ja vinttikoirakasvattaja sekä tri Stanisław Siudziński olivat oppaamme kynologian kiemuroissa. Juuri tiheiden vierailujeni aikana Puszczykowassa Hanna Lipińskan kodissa sai alkunsa ensimmäinen versio puolanvinttikoiran rotumääritelmästä. Hänen olkoon kiitos siitä, että puolanvinttikoirat saivat olla edustettuina vinttikoirien ensimmäisessä erikoisnäyttelyssä ja ratakilpailussa Poznańissa. Tulevina vuosina Poznańissa oli myös ensimmäinen puolanvinttikoirien erikoisnäyttely.

Lakimies Lubomir Smyczyński kirjoitti puolanvinttikoirista lämpimästi ja hyväksyvästi Puolassa ja ulkomailla. Hän myös kutsui meidät koirinemme kehään aina kun arvosteli ja piti lyhyen puheen yleisölle. Muistan Smyczyńskin vastauksen täysin murheen murtamaan kirjeeseeni, jossa valitin, että puolalaiset viralliset asiantuntijat taistelevat puolanvinttikoiraa vastaan sen sijaan, että pelastaisivat sen.: ”Hyvä Rouva, puolanvinttikoirat ovat kestäneet Puolan jaot, kansannousun, marraskuun kapinan, tammikuun kapinan, ensimmäisen maailmansodan, vallankumouksen ja toisen maailmansodan. On siten olemassa toiveita, että hallituksen kiertokirje myös kestetään.”
Lea
 
Viestit: 452
Liittynyt: 09.01.2014 20:38

Paluu Linkkejä ja artikkeleita

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron