Gabriela Łakomik-Kaszuba: Puolanvinttikoira - tosiasioita ja

Koiramaailman hyödyllisiä linkkejä ja artikkeleita

Gabriela Łakomik-Kaszuba: Puolanvinttikoira - tosiasioita ja

ViestiKirjoittaja Lea » 18.01.2017 18:40

http://charty.pl/index.php/2016/11/09/c ... uszczenia/

GABRIELA ŁAKOMIK-KASZUBA: PUOLANVINTTIKOIRA - TOSIASIOITA JA OLETTAMUKSIA



Puolalaisilla vinttikoirilla on ollut tärkeä rooli puolalaisten metsästyskoirien historiassa. Kautta aikojen ne ovat seuranneet puolalaista aatelistoa ja yhdessä hevosten kanssa muodostaneet erottamattoman osan puolalaista maaseutua ja kartanopihaa. Ne vaelsivat puolalaisten ritarijoukkojen keralla silloisen Puolan valtavia itäisiä raja-alueita. Niiden elämä oli yhtä kuin takaa-ajo ja mittaamattomat laajat aukeat, mitkä erinomaisesti muokkasivat erikoistuneet kehon ja aistit. Vinttikoirat ottivat kaksintaistelussa jäniksen ja ketun ja ajueena myös suden. Niiden rohkeudesta ja valtavasta voimasta kiersi legendoja. Esipuheessaan tutkielmaansa ”O sokolnictwie i ptakach myśliwskich” kreivi Kazimierz Wodzicki (1858) kirjoitti näin:

”Meidän maassamme metsästys on korkeammalla tasolla kuin koko mantereella, vinttikoirillamme ei ole ollut vertaistaan, sekarotuisia on ollut vähäisemmässä määrin pysäyttämään karhuja ja entä sitten nämä kuninkaitten, ruhtinaitten ja mahtimiesten koira- ja haukkatarhat: Bolesławin Masowieckin ruhtinaan ja Przemysław II:n, Pomeranian ja Puolan ruhtinaan. Nämä kaksi ruhtinasta metsästivät haukoilla ja koirilla. He olivat tunnettuja jo vuosina 1264 ja 1291 ja heitä muistetaan kunnioittaen.”

Tunnetussa aateliskalenterissa vuodelta 1562 Marcin Siennik kirjoittaa:

”Koirien suku on kolmenlainen – yhdet ovat niitä, jotka metsässä ajavat eläimiä ja ottavat kiinni kuten vinttikoirat ja ajokoirat. Toiset seuraavat vain lintuja ja eläimiä kuten seisojat.”

Anzelm Gostomskin (toisen lähteen mukaan J. Ostrogskin) kirjassa ”Gospodarstwie jezdeckim, strzelczym y myśliwczym” vuodelta 1600 meillä on jo kuvaus hyvästä ajokoirasta, vinttikoirasta ja koiratarhasta ja lopuksi varoitus metsästäjälle: ”Älä myy ajokoiria, vinttikoiria tai seisojia, vaikka ne eivät olisi mitenkään hyviä koiria.” Tämä siksi, että hyvää metsästyskoiraa oli vaikea ostaa ja arvokkaimmat niistä vastasivat ajoittain arvoltaan muutamaa kylää asukkaineen. Aikoinaan ne taas olivat aateloitaessa annettuja lahjoja, mitkä vahvistivat lahjoittajan kiitollisuuden. Vinttikoirat olivat Puolan maaperällä kautta aikain etuoikeutettuja ja nauttivat hallitsijoiden, hovien, aristokratian ja aateliston kiinnostuksesta. Vinttikoirat olivat heidän intohimonsa, mielihyvänsä ja ylpeytensä, ne olivat tärkeä osa heidän kulttuuriaan ja elämäntyyliään. Siksi niistä on myös olemassa niin runsaasti jälkiä kirjallisuudessa ja kuvataiteissa, paikannimissä ja sisustusarkkitehtuurissa. Löydämme ne uudestaan lähes jokaisella esi-isiemme elämänalueella.

Valikoitu chart

Puolassa oli vinttikoiria useista maista. Tärkeä ja varhaisin osatekijä olivat ehkä koirat, jotka tulivat idästä tataarien ja turkkilaisten kauppiaitten mukana. Huomattava vaikutus oli unkarilaisilla vinttikoirilla, joita tuotiin erikoisen mielellään kuningas Stefan Batoryn ajoista lähtien. Oli myös lyhytkarvaisia englantilaisia vinttikoiria, vaikkakin esiintyi myös karvanlaadultaan karkeita. Myöhäisempi venäläisen vinttikoiran vaikutus tunnusomaisena pitkänä tai puolipitkänä turkkina tuli näkyviin osassa populaatiota. Samoin havaittiin hieman taitettu pään linja, vaikka ei samassa mitassa kuin venäläisellä serkulla sekä selvästi erottuva alaleuka, mikä on havaittavissa katsoessamme puolalaista koiraa sivulta. Samoin näkyy myös vahva, kevyesti kaareva lanne ja selvästi viistompi lantio kuin itäisellä vinttikoiralla sekä pitemmät jalkaterät ja selvästi korostunut sukupuolileima. Puolalaisesta vinttikoirasta näkyy jo ensi silmäyksellä onko kyseessä uros vai narttu. Erityyppisiä vinttikoiria risteytettiin keskenään ainoastaan yhdessä tarkoituksessa. Päämääränä oli sellainen mahdollisimman toimiva koira, joka pystyy ajamaan saaliin ja tarttumaan siihen. Ulkonäkö oli toisarvoinen.

Jokin aika sitten käsiini osui käsin kirjoitettu puolalaisten ja englantilaisten koirien rekisteri, jonka oli julkaissut kleckiläinen tilanomistaja vuonna 1764 ja jossa oli annettu tilalla olevien metsästyskoirien lukumäärät. Lukijaa ehkä kiinnostaa niiden koirien määrä ja rotu, joita käytettiin tuohon aikaan metsästykseen. Vain yhdestä koiratarhasta: englantilaisia ajokoiria 17 ajuetta, englantilaisia vinttikoiria 8 ajuetta, 1 ajue englantilaisia pentuja, jälkikoiria 1 ajue, puolalaisia ajokoiria 14 ja puoli ajuetta, puolalaisen ajokoiran pentuja 10, 4 puolalaista vinttikoiraa, 2 seisojaa. Mielenkiintoisia ovat suhde ja käyttö verrattaessa nykyään olemassa oleviin rotuihin ogar polski (puolanajokoira), gończy polski ja chart polski (puolanvinttikoira). Samoihin aikoihin Radziwiłłien tiloilla Nieświerzessä ja Białyssä oli vinttikoiratarha, jossa oli puolalaisia, englantilaisia ja sekarotuisia koiria.

Remigiusz Ładowskin teos ”Historia naturalna Królestwa Polskiego” päättää 1700-luvun vuonna 1783. Mielenkiintomme kohteesta vinttikoirasta Ładowski kirjoittaa näin:

”Vinttikoira on koiralaji jäniksen ja ketun ajoon. …Tanskalaisten koirien kanssa risteytetyt vinttikoirat tapaavat olla parhaita susille ja ketuille. Puolalaiset aateliset rakastavat metsästystä ja pitävät itsellään useita sellaisia koiria.”

1800-luku tuo useita kynologis-metsästysaiheisia merkintöjä, niiden joukossa kolme Wiktor Kozłowskin vertaansa vailla olevaa tutkielmaa, jotka julkaistiin 20-luvun vuosina ”Sylwan”-nimisessä kirjasessa. Tutkielma ”O psach myśliwskich a w szegól ności o Charcie” sisältää kuuluisan ja usein jäljennetyn piirroksen puolalaisen vinttikoiran tyyppisestä koirasta vuodelta 1823. Siinä kuvattu koira herättää huomiota tunnusomainen harja hännässään ja housut takajalkojensa takaosassa. Hyvin näkyvät myös viistot ranteet ja korkeat välijalat sekä kaareva lanneosa.

Ignacy Bobiatyński kirjoittaa puolalaisesta vinttikoirasta kaksiosaisessa teoksessaan ”Nauka łowiectwa”, joka on julkaistu Vilnassa 1823 ja 1825:

”Meille tutuilla vinttikoirilla on monenlaisia värejä, kuten valkoista, keltaista, musta-ruskeaa, joillakin jalat ja kuononpää ovat mustat. Joskus tavataan mustankirjavia, kullankirjavia, mustanruskean kirjavia, harmaankirjavia jne.”

Vinttikoirille ehdotettiin nimiä myös niiden nopeuden, kiihkeyden, tarkan silmän, hienon olemuksen ja muiden ominaisuuksien perusteella. Vuonna 1880 ilmestyi Lwowissa Władysław Zontakin julkaisema eripainos galitsialaisesta teoksesta ””Łowca”, jonka on kirjoittanut suuri luonnon, metsästyksen ja metsästyskoirien ystävä Aleksander Cholewa Ubysz ja joka on nimeltään ”Chart”. Työ oli luonteeltaan hieman kiistanalainen, mutta sai tästä huolimatta oman eripainoksen, mikä todisti sen suuresta suosiosta. Sitä on lainattu ja tutkittu aina tähän päivään asti. Ubysz oli hyvin syvällinen luonnon havainnoitsija ja veti useita omia johtopäätöksiä, joilla ei kuitenkaan välttämättä ollut katetta virallisessa tieteessä. Useat niistä olivat kuitenkin epätavallisen osuvia. Kirjoittajan kokemus vinttikoirilla metsästyksestä tulee luetuksi yhdellä istumalla lukijan tuntiessa, että kirjoittaja ymmärsi erinomaisesti vinttikoiran komplisoitua psyykeä ja siitä seuraavaa koiran monesti epätavallista käyttäytymistä.

Jalo koira ja omistaja

Vinttikoirilla metsästys sisälsi erään lisanäkökohdan, joka oli toisenlainen kuin muilla jahtimiestä avustavilla koirilla metsästettäessä. Koiran ja takaa-ajetun eläimen välillä vallitsi jalo kilpa. Se takasi ylimääräiset tunneväristykset, joita ei keskeyttänyt eikä lopettanut yhä erinomaisemmaksi kehittyneen aseen laukaus. Ajon menestys perustui koiran lujiin jalkoihin, tilaviin ja hyvin toimiviin keuhkoihin, vahvaan vaan ei liian laajaan rintakehään, joka saa riittävän tuen rintalastalta ja kaareutuvilta kylkiluilta. Taipuisa, ei kuitenkaan liian lyhyt mutta erinomaisesti ohjautuva ruumis on hyödyllinen käännöksissä samoin epätasaisessa maastossa tarpeellinen ruumiin kokoon suhteutettu pitkä häntä ja melko pitkä välijalka – kuten takaa-ajetulla jäniksellä. Tässä meillä on ritarillisen kamppailun tunnusmerkki kuten Aleksander Ubysz kirjoittaa:

”…jäniksen perään syöksyvä chart pään ja kuonon terävä hahmo ilmaa halkoen kiitää eteenpäin sukkelasti tuulispään lailla monesti usean metrin pituisin hyppäyksin …tätä voisi verrata jonkinlaisiin kahden eläimen välisiin kilpaturnajaisiin.”

Jo kuuluisa kiista Kusysta ja Sokolista Miczkiewiczin teoksessa ”Pan Tadeusz”, kreivi Marcel Tyszkiewiczin tai Jerzy Strzemię Janowskin kuvaukset vinttikoirilla metsästyksestä ovat elävä paluu rajaseudulle Tasavaltaan, jonka rajat joskus ulottuivat lähes Mustalle Merelle ja missä Ukrainan, Wołynin ja Podolin aroilla vinttikoira ja hevonen olivat puolalaisen aatelin erottamattomat kumppanit. Vinttikoirilla metsästys oli myös tärkeä kumppanuuden ja edustavuuden mitta. Puolalaisten vinttikoirien metsästyskyvystä kiersi legendoja, ja vain pennuilla, jotka ovat rohkeudestaan ja kiinniottokyvystään tunnetuista pentueista on mahdollisuus tulla valituiksi.

Alati tunnettujen tekijöiden, kuten Maksymilian Gierymskin, Tadeusz Adjukiewiczin, Aleksander Raczyńskin, Julian Fałatin, Józef Brandtin, Alfred Wierusz-Kowalskin, Juliusz Kossakin, Czesław Wasilewskin (Zygmuntowiczin) maalauksissa ja puupiirroksissa tapaamme erityyppisiä rajaseudun charteja. Ne eriytyivät kannan perusteella, mutta suurin osa koirista oli lyhytkarvaisia, kooltaan melko suuria tai keskikokoisia ja lihaksikkaita pään ollessa jalo mutta voimakas ja kuonon selän kaareva ja kevyesti laskeva. Takaraivolla oli näkyvä kyhmy. Korvat olivat taakse taipuneet kuten läntisillä vinttikoirilla, mutta yhtä usein harjakaton muotoiset tai jopa lähes pystyt. Emme tapaa yksilöitä, joilla on suuri korvakierukka emmekä riippuvia korvia, jotka ovat tyypillisiä Orientin tai aavikoiden koirille. Selkä kaareutuu kauniisti, voimakas pitkä takaosa päättyy loppuosastaan kaarevaan ja pidemmän karvan peittämään häntään. ”Häntä ajaa vinttikoiran vauhtiin”. Tämä katkelma kiihkeästä keskustelusta Tuomarin ja Rejentin välillä teoksessa ”Pan Tadeusz” kuvasi ja sattuvasti nimesi roolin, joka koko hännällä on kehon tasapainon ja vakauden aikaan saamisessa takaa-ajon aikana. Sitä paitsi näin ei ole ainoastaan koiraeläimillä. Riittää tarkastella jahtaavaa gepardia, tavattoman taitavaa ja nopeaa metsästäjää.

Rajaseudun chartin tyyppi

Siinä näkyy sekä itäisen että läntisen vinttikoiran vaikutus jälkimmäisen ollessa voimakkaampi. Mutta myös muun tyyppisten koirien vaikutus on havaittavissa, ehkä ajokoirien ja epäsuorasti metsästyspystykorvien (laikojen). Tämä on kaukaa haettu olettamus, mutta näyttää siltä, että se ei ole merkityksetön. Näin huomautti mm. L. Sabaniejev. Chartinhan piti olla tehokas ja joissakin metsästyksen lajeissa selvästi voimakas ja rohkea. Sillä on myös jäykkä turkki alusvilloineen, mikä on puolanvinttikoirapopulaatiossa säilynyt tähän päivään, tietty karuus ääriviivoissa ja paksumpi rasvakerros. Tällaista ei ole eikä ole koskaan ollut itämaisilla vinttikoirilla, jotka elävät ja työskentelevät kokonaan toisenlaisessa ilmastossa ja toisenlaisella maaperällä. Kiinnittäkäämme huomiomme ehkä myös koiran taipumukseen asettaa korvansa ja edelleen kuulon taitavaan hyväksikäyttöön työskentelyn aikana.
Chartimme toimivat harvemmin itse pääosassa työn sankareina, vaan olivat merkittävästi useammin apureina metsästysnäyttämöllä. Niillä oli niin merkittävä asema puolalaisissa suvuissa, että niiden kuvat oli sijoitettu ylhäisten puolalaisten sukujen vaakunoihin. Eräs harvemmin lainatuista ja julkaistuista on Dęblińskin vaakuna.

Suuri arolla tapahtuvan vinttikoirilla metsästyksen ystävä kreivi Maurycy Tyszkiewicz kuvailee näin chartin ulkonäköä 1800-luvun viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana:

” Puolalaisen koiran turkki on lyhyttä, jäykkää ja kiiltävää, pää kupera ja aika suuri, kuono pitkä ja hampaat ja leukaluu mahtavat kuin sudella, korvat pystyt kuin kauriilla, vain maatessaan rauhallisesti koira laskee ne, kaula kuin joutsenella, pitkä …”
Myöhemmin: ”...hiukan kaareva, hyvin leveä ristiselkä, häntä on alun perin liian ohut suhteessa koko pituuteensa.”

Ensimmäisessä puolalaisessa koirarotuja käsittelevässä kirjassa nim. Stanisław Rewieńskin teoksessa ”Pies, jego gatunki, rassy, wychów, utrzymanie, użytki, układanie, choroby i ich leczenie” vuodelta 1893 löydämme myös mainintoja puolalaisesta vinttikoirasta. Kirjoittaja vertaa sen liikkumistapaa takaa-ajetun jäniksen juoksuun, mikä sen mukaan, mitä nykyisin tiedämme koiran liikkeen mekaniikasta osuu lähelle oikeata. Sen ulkonäöstä hän kirjoittaa taas:

”Toinen chartin muunnos, jolla on sileämpi karva ja hienompi ruumiinrakenne kantaa Venäjällä nimeä ”puolalainen”… vaikka eivät yhtä voimakkaita kuin susikoirat nämä chartit ovat kuitenkin nopeita, saaliiseen tarttuvia ja kelpaavat erinomaisesti jäniksen ja ketun metsästykseen”.

1900-luvulla August Sztolcman, suuri vuosisadan vaihteen kynologi koskettelee myös chart-teemaa. Hänen artikkeleitaan on verrattu venäläisen kynologin ja metsästäjän Leonid P. Sabaniejevin työhön, mutta päinvastoin kun jälkimmäisellä, Sztolcmanilla emme löydä julkaistuja kirjoja. Lainaamme siis kirjoittajan näkemystä chartista, joka on julkaistu ”Łowiec Polskin” palstoilla 1903.

”Eurooppalaisten lyhytkarvaisten vinttikoirien ryhmässä ensimmäinen paikka englantilaisen jälkeen kuuluu puolalaisille vinttikoirille…ne ovat myös puolalaisia koiria, jotka ovat viime aikoihin asti säilyttäneet alkuperäisen tyyppinsä lähentyen yleisine piirteineen nykyistä englantilaista, mutta erottuen kuitenkin jälkimmäisestä vähemmän kaunispiirteisine päineen, vähemmän taaksepäin asettuneine korvineen, karvapeitteineen, joka ei ole niin lyhyt ja hienolaatuinen, ja yleensä vähemmän elegantteine muotoineen. Tämän vuoksi ne (englantilaiset) ovat vahvempia ja enemmän vastahakoisia ilmaston muutoksille … mutta ovat (puolalaiset) kuitenkin erinomaisen sopeutuvia paikallisiin olosuhteisiin, tällä ottaen tasoitusta edellä mainittujen (englantilaisten) ylivoimaan nopeudessa ja voimassa.”

Chartin kuvauksista 1800- ja 1900-luvuilta voimme lukea, että sillä oli suorakulmainen, mutta tiivis rungon siluetti, kevyesti kaareutuva ja joustava selkä, pitkä, lihaksikas kaula, laajalti avautuvat ”rautaiset” leuat, vahva ja oikein muotoiltu rinta. Erityisen tärkeää oli, että koira antoi vauhdissa töytäisyn takaa-ajetulle eläimelle, mikä saattoi tämän ulos valitsemaltaan juoksu-uralta tehden puolestaan ajueen toiselle koiralle mahdolliseksi iskeä uhriin. Tämä yhteistyö on nähtävissä myös tänään esim. puolanvinttikoira-ajueiden käyttökokeessa merkkinä hyvin perustavanlaatuisesta ja sukupolvelta toiselle siirtyvästä toimintatavasta. Tämä on syynä suorastaan hienosti erikoistuneeseen yhteistyöhön vinttikoirien yhdessä metsästäessä. Huolimatta siitä, että koirat eivät osapuilleen toisesta maailmansodasta lähtien enää metsästä, niiden seuraavilla kaupungistuvaan maailmaan syntyvillä sukupolvilla on edelleen voimakkaasti kehittynyt metsästysvietti.

Susikoira eli metsästikö puolalainen chart sutta?

Vuonna 1881 ” Łowiecin” palstoilla galitsialainen kreivi Maurycy Tyszkiewicz kirjoittaa näin puolalaisesta vinttikoirasta:

”Puolalainen vinttikoira on muodoltaan täydelleen englantilaisen vinttikoiran kaltainen …läntisellä kuitenkin se ero, että se on suurin kaikista vinttikoirista ja että usea yksilö niistä ylittää kooltaan susinaaraan, ja jos koira on hyvä, niin ottaa sen kiinni kerrasta. On olemassa kahdenlaisia puolalaisia vinttikoiria, molemmat sileäkarvaisia, mutta vain toinen kauttaaltaan. Toisella on viikset, parta ja jäykkäkarvainen 3 tuumaa korkea harja kautta selän, eikä se tule näkyviin vain silloin kun koira suuttuu vaan joka hyppäyksellä ja jopa mielikuvituksen voimasta …”

Niiden ulottuvuuksiin ja poikkeukselliseen rohkeuteen oli epäilemättä tanskalaisten koirien ja muiden suurten vinttikoirien verellä vaikutuksensa. Näiden joukossa oli myös venäläinen vinttikoira. Nykypäiviin asti Venäjällä käytetyssä populaatiossa on ollut monen kokoisia koiria. Tästä julkaisi maininnan prof. Piotr Bieńkowski, joka on todistanut omin silmin näitä metsästystapahtumia. Metsästettävän riistan laadusta riippuen jänikselle käytettiin pienempiä ja vikkelämpiä koiria, ketulle taas teräviä, nopeita ja taitavia saaliin kiinni ottajia. Samanlainen jako on voimassa ajokoirilla esim. englantilaisilla roduilla (kettukoira ketulle, harrier jänikselle, beagle kaniinille ja basset jalan kulkevalle metsästäjälle) eli laatu=käyttö.

Sutta metsästettiin vain vahvimmilla huimapäisen uhkarohkeilla koirilla, useimmiten uroksilla, joita oli harjoitettu vangituilla susilla. Niiden piti tuntea suden tuoksu vähäisestä vihjeestä, päinvastaisessa tapauksessa ne eivät uskaltaisi sutta ajaa ja sen kimppuun hyökätä. Varmuudella näissä koirissa oli sopiva määrä muiden rotujen verta (venäjänvinttikoiraa, kovaluonteista ajokoiraa lisättynä molossityyppisellä koiralla, jota yhdistelmää käytettiin piirittämään villisikoja). Tämä aihe on tunnettu keskiajan kuvataiteessa. Sutta vinttikoirat eivät mielellään ajaneet yksin, koska se oli liian riskialtista (vaikka Tyszkiewicz muistaa sellaisia koiria, jotka tätä pystyivät tekemään). Tehdäkseen ratsastajille mahdolliseksi suden kiinni ottamisen elävänä ja lamaantuneena koirien piti se taitavasti pitää paikallaan. Suden tapauksessa aina ei ollut kyse sen tappamisesta, vaikka se oli hyvin vaikuttava ja yleinen petoeläin aikoina, jolloin emme tunteneet muita tehokkaita menetelmiä sen populaation rajoittamiseksi.

Eilen ja tänään

Puolalaisessa vinttikoirassa - myös tässä viimeisimmässä - näyttäytyy selvimpänä läntisten koirien vaikutus (valkovoittoinen laikukas väri, rungon suorakulmainen muoto, pitkä häntä, ruusukorvat, jotka ovat nousseet harjakaton muotoon tai jopa osittain pystyt ilmaistessaan jännittynyttä tarkkaavaisuutta). Turkki on jäykkää, ei niinkään lyhyttä ja hienopiirteistä kuten itämaisilla vinttikoirilla. Tyypillinen hännän harja, alusvilla talvisaikaan, riistanväri, mikä on nykyisin ehkä vain meidän chartillamme, ovat jäänteitä ogarien tai itäisten ajokoirien vaikutuksesta tai jopa laikan tyyppisistä koirista, jotka paransivat muinaisten ogarien turkin laatua. Selkä oli kaareva pallean takana. Pitkä rintakehä varmistaa tilan keuhkoille ja sydämelle joskus pitkienkin ajojen aikana vaikeassa aromaastossa. Pensaat, laaksot, takaa-ajo kerta toisensa jälkeen sekä liukas ja kiinnijäätynyt lumi loivat raskaat olosuhteet, joita sirompi ja hienopiirteisempi kuiva chart ei olisi kestänyt. Sen lisäksi, että oli laukkaaja, nopea ja tehokas takaa-ajossa, puolalainen vinttikoira liikkui yhtä usein rauhallisessa ravissa. Jalustinkoirana ollessaan -vapaana tai kytkettynä - se kulki hevosen vierellä huomattavia matkoja, mikä myös heijastuu sen tasapainoisessa rakenteessa ja harmonisessa liikunnassa.

Tällainen tilanne kesti 1900-luvun alkuun. Sitten koirien häviön aiheuttivat molemmat maailmansodat ja maiden palstoittaminen. Myös aikaansaatiin vinttikoirametsästystä koskeva kielto sekä velvollisuus hankkia koirien sekä niiden sekoitusten omistamiseen oikeuttava lupa. Yhteiskuntajärjestelmän muutos, jonka jälkeen jokainen oire suurtilalliskulttuurista oli esimerkillisesti hävitetty ei suosinut rodun palautusta ja vinttikoirien omistamista yleensä. Tämän tiukennuksen uhallakin ilmestyi vuoden 70 alussa dosentti Maciej Mroczkowskin vetoomus otsikolla ”Pelastamme puolalaisen vinttikoiran”.

Kuten usein tapahtuu, polemiikki kiinnosti kourallista henkilöitä, jotka olivat rakastuneet puolalaiseen menneisyyden reliikkiin. Huolimatta kuoppaisesta tiestä ja useista vastoinkäymisistä onnistuttiin puolalaisen vinttikoiran elpymisen asia saattamaan onnelliseen päätökseen. Mroczkowskin lisäksi rodulle omistautuivat Stanisław Czerniakowski, Helena Jenczyk-Tołłocko (z Podniebnych Szłaków), Małgorzata ja Izabella Szmurło (Celerrimus), Wojciech Zwoniarski (Habenda), Jerzy Włodawiec (z Rzeczypospolitej), Janusz Żerebecki (z Wielgowa), ja nykyisin Blanka ja Marcin Horbatowski (Arcturus). Tästä viimeksi mainitusta kennelistä on peräisin tunnettu Ferdek, jonka kuvaa on käytetty hyväksi virallisissa ZKwP:n rotumääritelmän kommenteissa esimerkkinä rodunomaisesta koirasta.

Sotien jälkeinen rodun uudelleen luominen perustui suuressa määrin Puolan maaperällä sotia edeltävältä ajalta peräisin olevilla maatiloilla elossa säilyneisiin koiriin. Ne olivat säästyneet sen aikaisten viranomaisten ja poliisin aiheuttamalta hävitykseltä. Salametsästäjät säilyttivät näitä koiria, koska ne olivat taitavia metsästäjiä. Niiden joukossa oli muiden muassa koiria Kielcen alueelta, missä niillä ennen sotaa metsästi Konrad Niemojewski. Juuri hän yhdisti mestarillisella tavalla englantilaisia ja venäläisiä vinttikoiria päämääränään ainoastaan yksi tavoite, nimittäin käyttää mahdollisimman hyvää metsästäjää jänikselle ja ketulle. Koirat itse valitsivat tinkimättä, keiden vinttikoirien kanssa tekivät yhteistyötä. Samoin tapahtui valinta erirotuisten ja -tyyppisten ajokoirien valioyksilöiden välillä ns. puolalaisen metsästyksen erikoisuudessa, jossa vinttikoirat lähetettiin ajoon ajokoirien jälkeen. Meillä on siis suoria todisteita niiden koirien erilaisesta alkuperästä, joita on käytetty niiden vinttikoirien esi-isien muovaamiseen, jotka nykyisin tunnustetaan puolalaisina. Puolanvinttikoira on ulkonäöltään aika karu, mikä aiheutuu työstä vaikeissa olosuhteissa pääosin aukeilla alueilla ja Puolan itäisten raja-alueiden aroilla. Ankara ilmasto, tarvittava terävyys ja taipumattomuus, terveys ja raudanlujat jalat tekivät koirasta ehdottoman ja ajossaan itsenäisen. Tänään tulee muistaa, että tällä kaikella on vaikutusta koiran luonteeseen. Ei vaikuta lainkaan liian pikaiselta mielipiteeltä, että puolalainen olisi raju koira. Se vaatii erikoisen huolellisen sosiaalistamisen ja johdonmukaisuutta kasvatuksessa. Ja mikä tärkeintä sen tulisi olla usein kosketuksessa erilaisiin päivittäin kohtaamiinsa tilanteisiin. Puolanvinttikoira tarvitsee uudessa kodissaan säännöllisesti vapaata liikuntaa kuin myös sopivaa kiihoketta ja sosiaalistamista aina ensimmäisistä päivistä lähtien.

Todiste koiran ulkonäön muuttumattomuudesta tai pitäisikö paremmin puhua puolanvinttikoiran tyypistä oli Małgorzata Szmurłon esitys I Puolalaisten Rotujen Maailmankongressissa kuvineen, jotka eivät varmaan sattumalta olleet hyvin valittuja. Sitä enemmän herätti kummastusta katsellessa joitakin näyttelyissä palkittuja koiria, jotka antavat ymmärtää, että puolanvinttikoira on rungoltaan lyhyt, heikosti kulmautunut koira, jolla on huomattavan matala rintakehä, joka ei ulotu kyynärpäihin. Lisäksi sivulta katsoen rintalastan kärki ei erotu. Päässä päälaen ja kuonon linjat ovat lähes yhdensuuntaiset ilman korostunutta niskakyhmyä ja kevyttä kuononselän kaarta, jotka usein esiintyvät klassisella puolanvinttikoiralla.

Otettaessa huomioon mainitut historialliset lähteet, säilyneet kuvat, niin ihannoidut kossakit kuin hieman karut brandtit ja ennen kaikkea nykyiset kauniit puolanvinttikoirat ja niiden uskollisen ystäväjoukon säilyttänemme koirat muuttumattomana tuleville sukupolville. Puolanvinttikoira varmasti hyötyy siitä.
Keskustelu jatkukoon.
Lea
 
Viestit: 452
Liittynyt: 09.01.2014 20:38

Re: Gabriela Łakomik-Kaszuba: Puolanvinttikoira - tosiasioit

ViestiKirjoittaja Lea » 18.01.2017 18:43

Gabriela Lakomik-Kaszuba on kv. tuomari, kynologisen kirjallisuuden tutkija sekä metsästyskoirien ja saksanpaimenkoiran erikoistuntija.
Lea
 
Viestit: 452
Liittynyt: 09.01.2014 20:38

Re: Gabriela Łakomik-Kaszuba: Puolanvinttikoira - tosiasioit

ViestiKirjoittaja Lea » 19.01.2017 11:19

Tämä teksti oli minulle ainakin riemastuttavaa kuettavaa, koska se oli rodun ulkopuolisen tarkkailijan kirjoittamana asiasisällöltään pitkälti patetiasta vapaa. Kuvittelenko vain, vai lipsahteliko tässä tarkoituksella/tarkoituksetta arvokkaita tiedonjyviä rodun aikaansaamisesta? Erikoisesti susikoirajakso ja kuvaus Niemojewskin tarhasta olivat erityisen valaisevia.
Lea
 
Viestit: 452
Liittynyt: 09.01.2014 20:38


Paluu Linkkejä ja artikkeleita

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron